Lyhyestä virsi kaunis. Edellinen blogikirjoitus oli julkaisuvalmiina jo reilu kuukausi sitten elokuun 23. päivän paikkeilla. Omassa elämässä on kuitenkin jälleen tapahtunut sen verran paljon, että katsoin parhaimmaksi ratkaisuksi vetäytyä viettämään hiljaiseloa, ja kasaamaan ajatuksia. Nyt kuitenkin omalla kohdallani sakein pöly alkaa laskeutua, ja osaan ajatella menneitä suht analyyttisesti, kenties jopa kylmän viileästi. Kiitollinen olen kaikesta kokemastani, mutta samalla suhtaudun tulevaisuuteen hyvinkin toiveikkaana. Ehkä tässä on käsillä uusi alku, ja mahdollisuus kehittyä kokonaisvaltaisesti ihmisenä.
En tämän enempää alennu yltiösentimentaaliseen vuodatukseen, joten siirrytäänpä lyhyeen treenikatsaukseen. 15.10 tulee kuluneeksi peräti seitsemän kuukautta viimeisimmästä takareisileikkauksesta. Sattuneista syistä olen hieman pakonkin edessä joutunut nostamaan harjoitusmääriäni rutkasti ja isohkolla riskillä. Siteerataanpa jälleen itse gurua, Lasse Lempaista: ”usein ainoa tie takaisin juoksukuntoon on yksinkertaisesti juosta, joskus jopa pientä kipua vastaan. Se on lajikohtaista harjoittelua parhaimmillaan”. Ja tottahan tuo on – voit tehdä mobilisoivia, pumppaavia venytyksiä sekä eksentrisiä takareisiliikkeitä sydämesi kyllyydestä, mutta oikeaa juoksua ei korvaa mikään.
Syyskuun alusta lähtien kellotin noin 50 km harjoitusviikkoja, plus muutama tunti päälle korvaavaa treeniä crossarilla. Takareisi kesti hyvin äkisti lisääntyneen määrän, mistä on osin kiittäminen nolladropin Altran juoksukenkiä. Minun piti tässä kirjoituksessa avata alkujaan nolladropillisen juoksukengän ja perinteisen 6-10 mm möhkön eroja suhteessa alustatuntumaan. Tähän on olemassa englanninkielinen termi proprioception; your body's ability to sense movement, action, and location. Erittäin hyvin sanottu, ja olen huomannut kyseisen tuntemuksen parantuneen Altrojen käytön myötä.
Juoksutekniikkani onkin ikään kuin ”puhdistunut”, ja olen pystynyt hyödyntämään aiemmin laiskoihin pakaralihaksiini varastoituneen energian. Altran sponsoroima ultrajuoksija Kyle Pietari (suomalaisia sukujuuria?) totesi vuoden 2013 Leadville Trail 100 – ultrajuoksukisan (sijoitus neljäs) jälkeisessä haastattelussa tärkeimmän juoksuteknisen seikan olevan liikemalli ”drive the knee forward”. Ja toden totta, kun jousto lähtee nilkkanivelestä pienen etukenon kautta, on juoksu ikään kuin hallittua kaatumista, jossa polvikulma on kiintopiste ohjaamassa koko kroppaa eteenpäin. Poetry in motion.
Lisäksi varsinkin telaluun, sääriluun ja pohjeluun muodostama haarukkamainen rakenne on aktivoitunut valtaisan paljon nolladropin lätkien myötä. Liiallisissakin määrin, sillä sainpa eräänkin kiihtyvän kympin seurauksena oikean jalan ylemmän nilkkanivelenkin lukkoon. Se oli helposti manipuloituvissa FootFysio Oy:n Mikko Poutiaisen toimesta. Homma eteni, ja huippuviikkona luikahti jopa 70 km juoksutreeniä. Takareisi ei ihmeemmin protestoinut, ja ennen pitkää uskalsin heittää oikeasti kovia treenejä maantiellä.
Paikaksi valikoitui Pulkkilanharjun tasainen baana. Syyskuun 22. päivä päätinkin kokeilla juosta 30 min rennon kovan alkuverkkoineen. Treenihän meni siten, että alkuun otin 2 km päälle 5 min kilsavauhtia. Seuraavat 8 km luukutin rennon kovaa, en mitenkään puristaen, vaan tuntemus oli kaikkinensa sopivan paha. Pysyin juoksun päällä, eikä tekniikka hajonnut. Kympin väliajaksi tuli 40:53. Totesin että ei perkele, kaipa tässä on ihan hyvät pohjat kasassa.
Noin viikko eteenpäin tästä löysin itseni jälleen rykimästä keskeltä pimeintä Asikkalaa otsalampun valokeilassa. Tällä kertaa vuorossa oli 2 x 16 min 4 min/km tahdilla, 2 km alku- ja loppuverkkoineen. Molemmat 16 min pätkät menivät selvästi alle vauhtitavoitteen, sillä kulku oli hyvää. Lopussa kaahailu tosin kostautui ylämäissä. Nämä treenit yhdistettynä varsin hyvin sujuneeseen pitkikseen loivat itseeni uskoa siihen, että ehkä tässä olisi vielä jotain annettavaa tämänkin lajin saralla. Varaa kiristää ruuvia taatusti olisi, nyt kun fysiologiset edellytykset tavoitteelliseen harjoitteluun olivat viimein olemassa. Siitä se ajatus sitten lähti.
Okei, onhan kohta paljastamani projekti ollut mielessäni jo pitkään. Molemmat takareidet on nyt siis operoitu, mutta juoksu maistuu edelleen. Toisinaan olen paljon miettinyt, kuinka paljon omasta potentiaalista on jäänyt hyödyntämättä. 2019 alkanut loukkaantumiskierre kaksine leikkauksineen on toivottavasti viimein tullut päätökseen, ja tavoitteiden asettaminen kiehtoo minua lisääntyvissä määrin.
Kuten sanottua, minusta tuntuu, että en ole ulosmitannut lähellekään täyttä potentiaaliani. Iänkin puolesta parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin. Jo pitkään olen halunnut asettaa itselleni pitkäaikaisen tavoitteen, jota kohti pyrkiä, ja mielestäni olen sellaisen keksinytkin.
Berliinin maratonin varma raja 18-44 vuotiailla miehillä on alle 2:45. Tuon ajan alittamalla ansaitset siis varman osallistumisoikeuden, muuten sisäänpääsyt kyseisiin karkeloihin jaetaan arvontaperiaatteella. Nykyinen maratonennätykseni 2:50:52 on vuodelta 2016. Vuonna 2023 syksyllä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisestä maratonistani (Finlandia Marathon, loppuaika 3:59 ja joitain sekunteja päälle). Siispä syksyllä "juhlavuotenani" 2023 aion rikkoa ennätykseni, sekä alittaa kisarajan, ja vuonna 2024 juosta Berliinin maratonin. Maratonennätyksen tekoon olisi aikaa noin vuosi. Se on aika kunnianhimoinen, mutta mielestäni saavutettavissa oleva tavoite. Kokonaisuudessaan maratonprojektille tulisi mittaa kaksi vuotta.
Tällä kertaa minun ei tarvitse lähteä tähän projektiin yksin. Juttuhan on mennyt niin, että koko lyhyen ”urani” aikana minulla ei ole ollut valmentajaa. Sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä parhaina vuosina treenasin hyvän ystäväni Konsta Vilkmanin laatimia ohjelmia hyödyntäen. Kokonaiskuormituksen seuranta oli kuitenkin omalla vastuullani, ja liian usein mentiin rajoitinta vasten täyttä vauhtia seinää päin. Kausi katkesi lyhyeen loukkaantumisten vuoksi, ja tämän usein toistuvan ilmiön multihuipentuma koettiin maaliskuussa 2019 alkaneen takareisirumban muodossa.
Otinkin yhteyttä Runner’s High Oy:n Aki Nummelaan pitkähköllä sähköpostiviestillä, jossa kerroin taustoistani ja tavoitteistani. Kului noin viikko, enkä saanut vastausta. Totesin jo, että kenties toimistolla ovat todenneet käsillä olevan toivoton tapaus, eikä vastausta sen vuoksi kuulu. Kyselin kuitenkin vielä uudemmalla sähköpostilla, mikä on homman nimi. Pian sainkin itse Nummelalta tekstiviestin, jonka mukaan ”valmennusapuja oltaisiin erittäin mielellämme tarjoamassa”. Kuulemma heillä on usein ongelmia hotmailin sähköpostiosoitteiden kanssa, jonka vuoksi en ollut koskaan saanutkaan vastausviestiä.
Henkilökohtaiseksi valmentajakseni valikoitui Simo Wannas. Kyseessä siis samainen henkilö, joka on valmentanut semmoisiakin tekijöitä kuin huippumaratoonari Anne-Mari Hyryläinen. 23.9 pidimme puhelimitse lyhyen aloituspalaverin, jossa luotiin isommat raamit kuntoon harjoitusohjelmaa varten. Kyselin hänen näkökantaansa projektini järkevyyttä ajatellen – onko tavoitteessani järjen hiventä, saatikka realismia? Yhtälö on kieltämättä haastava: leikatut takareidet vaativat herkkää korvaa kuormituksen seurannassa, ja projektin ensisijaisena tavoitteena onkin pysyä ehjänä säilyttäen jatkuvuuden treeneissä. Vuorovaikutus valmentajan sekä valmennettavan välillä on ensiarvoisen tärkeää, ja ohjelma elää tilanteen mukaan. Kenties huojentavinta oli kuulla Wannaksen mielipide aikatavoitteestani. Se oli hänen mukaansa jopa maltillinen, ottaen huomioon alimatkojen ennätykset. Ja erityisesti 2021 kesällä juoksemani 36:02 maantiekymppi vajaan kahden kuukauden juoksutreenillä oli hyvinkin vakuuttava näyte. Wannaksen mukaan se kielii jopa jonkinlaisesta lajikohtaisesta lahjakkuudesta.
Semmoinen projekti tässä olisi siis käsillä. Treenit pyörivät jo täydellä teholla, sillä ohjelmani ensimmäinen harjoituspäivä on tänään 3.10. Kalenteriin on kylläkin merkattu tälle päivälle lepo tai kevyt liikunta, joten ehkäpä käyn salilla tekemässä kevyttä lihaskuntoa. Jatkossa blogin julkaisutahti tihenee takuuvarmasti (tämä on lupaus), koska siitä muodostuu paljon harjoituspäiväkirjamaisempi. Mielenkiintoisia aikoja on luvassa viimeisintään noin kahden kuukauden kuluttua, kun pienen kehittävän jakson jälkeen menen tasotestiin selvittämään kynnykset, hapenoton, sekä maksimisykkeen. Se onkin kokonaisuudessaan aivan uusi kokemus itselle – kenties sitä on kaikki nämä vuodet treenattu täysin väärillä tehoalueilla?
Niin, ja olisihan tälle maratonprojektille hyvä keksiä jokin nimikin, sekä aihetunniste. Lyhyesti ja ytimekkäästi olkoon se #roadtoberlin2024. Kirjoitan mitä kirjoitan, mutta juoksemista en lopeta.
Kommentit
Lähetä kommentti