Kesäloman viimeiset rippeet, sekä mietteitä juoksukengistä

Viikko 31 lähti käyntiin lähinnä lauantaisesta kisasta palautellessa. Jalat olivat maanantaiaamuna melkoisen tukkoiset ja aran tuntuiset. On kuitenkin tärkeä tunnistaa hyvän ja huonon lihassäryn ero: omalla kohdallani tiesin lihasten joutuneen työskentelevän lähellä niiden maksimaalista kapasiteettia koko 36 min ajan. Hämeenlinnan kymppi oli siis varsin onnistunut ja tehoiltaan oikein mitoitettu otatus. Mielessä pyörivät jo seuraavat lappujuoksut, mutta ainakaan vielä en ole lyönyt lukkoon päätöstä osallistumisestani mihinkään tapahtumaan.

VKO 31:

Ma 2.8: Crosstrainer 1h 30min, keskisyke 132. Ajattelin pitäväni koko päivän väliä juoksusta, mutta eksyinkin crosstrainerin jälkeen matolle testaamaan, miten juoksu kulkee väsyneillä jaloilla. Yllätyksekseni menohaluja riittikin, ja juoksin 6 km kiihtyvänä 14 km/h -> 15 km/h.

Ti 3.8: 18,2 km, keskitahti 4:44 min/km, keskisyke 133. Juuri helteisiin tottuneena 15 asteen lämpö yhdistettynä tuuleen tuntuikin helvetin kylmältä. Toisaalta juoksu kulki.

Ke 4.8: Juoksumatolla tunti prosentin nousukulmaan, jonka päälle salin puolella yläkropan voimaharjoittelua + keskivartalon lihaskuntoa.

To 5.8: Lepo

Pe 6.8: Juoksumatolla 21,1 km, keskitahti 4:42 min/km, keskisyke 135. 5 km loppunosto 4:16 min/km. Kauttaaltaan helpon ja ”irtonaisen” tuntuista. Aika hyvin on linjassa vauhdit matolla vs ulkosalla.

La 7.8: Suunnitelmissa oli juosta monumentaalinen 30 km tasavauhtinen matolla. Näitä erikoisharjoituksia tuli taannoin tehtyä viikon välein aina lauantaisin. Vauhti oli määritelty 10-15 % tavoiteltua maratonvauhtia hitaammaksi. Kuitenkin joka kerta oli tapana laittaa yksi napsu enemmän vauhtia juoksumattoon verrattuna edelliskertaan, eli 14 km/h, 14,1 km/h, 14,2 km/h jne. Noinkin kovaan rytmitykseen tottui nopeasti, ja varsinkin jalkojen lihaskestävyys parantui huikeasti. Totuttelujakson jälkeen tavallinen, rauhallisella tahdilla juostu 35 km ei ennen pitkää tuntunut oikein miltään.

Koska harjoitus on minulle tuttu, niin tiedän, miltä moisen rääkin kuuluisi tuntua. Ja nuo tuntemukset puolestaan indikoivat tämänhetkistä kuntoa. Tällä kertaa säädin maton vauhdin 14,2 km/h. Aina 24 km asti kulku oli hyvää, kunnes jo muutamaan kertaan äännellyt vatsani alkoi heittää häränpyllyä, ja leikki oli pakko jättää kesken. Keskisyke oli kuitenkin vain 142, joka on suhteellisen alhainen. Salin lämpötila ja kosteusprosentti kuitenkin vastasivat varmaankin hellelukemia, joten treeni oli kaikkinensa positiivinen yllätys. Vessareissun jälkeen yritin vielä jatkaa treeniä, mutta rahkeita samaan tahtiin ei enää ollut. Tyydyinkin jolkottelemaan viimeiset 6 km 4:42 min/km, että saisin edes kilometrit täyteen.

Su 8.8: 13 km, keskitahti 5:11, keskisyke 134. Jalat olivat selkeästi tukkoisen oloiset lauantain treenistä, ja taustalla lyhyet yöunet (valvoin katsoen miesten olympiamaratonin). Koko viikon kokonaissaldo 100 km juoksua.

VKO 32:

Ma 9.8: Viimeinen viikon mittainen pätkä kesälomaa alkoi, joten ajatuksissa oli lyödä määrää ja tehoa ylös, kerta aikaa treeniin olisi. Maanantaina jalat olivat hyvän tuntuiset ja palautuneet, joten juoksinkin 15 km matolla 14 km/h vauhtia. Loppuverkkana vispasin crosstraineria parisenkymmentä minuuttia.

Ti 10.8: 2,5 km hölkkää Radiomäen kentälle. Kentällä 10 x 1000 m vetoja 90 sek palautuksilla. Vetojen vauhti keskimäärin 3:35 min/km, eli kierrokset luokkaa 1 min 25-26 sek. Hyvin jaksoin kaikki 10 kpl, mutta melko väsyneen oloista oli muuten. Lopussa olo vaikeuksia saada sykettä yli 170. Hyvä treeni kuitenkin. Lopuksi vielä kiertoreittiä 4 km hölkäten takaisin kotiin.

Ke 11.8: 15 km aamulenkki, keskitahti 4:57 min/km, keskisyke 127. Illalla vielä 6,5 km juoksumatolla alkuverkkana salille.

To 12.8: Lauantain pieleen menneestä treenistä sisuuntuneena päätin kokeilla uudestaan vastaavaa treeniä juoksumatolla. Tällä kertaa tosin hieman lyhennettynä, sillä viikonloppuna olisi kovatehoisempaa juoksua luvassa. Tulipa siis juostua 25 km, keskitahti 4:15 min/km, keskisyke 141. Vatsa ei protestoinut, ja todella hyvän tuntuista oli juoksu muutenkin. Aloitin 14 km/h, ja 15 min jälkeen nostin vauhdin 14,2 km/h. Viimeinen kilometri vielä 15 km/h.

Pe 13.8: 15 km aamulenkki, keskivauhti 5:04 min/km, keskisyke 123.

La 14.8: Hyvän kaverini Konstan kanssa 10 km yhteistreeni, keskivauhti 3:54, keskisyke 165. Tämmöiset otatukset ovat harvinaista herkkua, ja treenistä tulikin nautittua täysin palkein. Ensimmäiset 5 km tulivat kuin itsestään sykkeen pysytellessä alle 160. Kääntöpaikalla kuitenkin selvisi syy hyvään kulkuun, ja loppumatka raastettiin vastatuulessa. Tavoitevauhdiksi oltiin määritelty 3:50-4:00, joten halusin tuohon haarukkaan myöskin tähdätä. Syke karkasi loppumatkasta reilusti, mutta jalat tuntuivat edelleen hyviltä. Jalassani olivat vieläpä "luomukengät" ilman hiilikuitulevyä (HOKA ONE ONE Mach 4), kunto siis alkaa nostamaan päätään. Tähän mennessä viikkoa on kilsoja ehtinyt kertyä jo 109,5.

Su 15.8: 12,5 km, keskitahti 4:47 min/km, keskisyke 133. Jalat eivät juurikaan väsyneet eilisestä kympin vk-treenistä, joten kulku oli melko lennokasta. Tähän lenkkiin päättyi viimeinen kesälomaviikko, ja viikon kilometrilukemat komeat 122 km! Tällaiseen määrään yksinomaan juosten en ole pystynyt sitten helmikuun 2018. Todella tyytyväinen pitää olla. Tuo määrä lohkesi verraten helposti, mahtuihan viikkoon kaksi tehoharjoitusta, ja pari reippaampaa pk2-treeniä. Loppu olikin helppoa määrää. Ensi viikolla tiputetaan vähän määriä ja tehoja alas, ja keskitytään monipuolisuuteen. Tuo tarkoittanee muutakin liikuntaa juoksun lisäksi, eli korvaavaa treeniä sekä voimaharjoittelua.

Kesälomaviikko tuli hyvään saumaan, sillä pienen breikin tarpeessa olinkin - kuluneet neljä viikkoa töissä olivat näet olleet melkoisen tiukka rypistys. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että työnkuvanikin liittyy läheisesti juoksemiseen. En voi kovin yksityiskohtaisesti tehtävistäni kertoa, mutta sanottakoon sen verran, että päiväni kuluvat Luhdan tornin kahdeksannessa kerroksessa vapaa-ajan jalkineita sekä juoksukenkiä suunnitellen. Koulutukseltani olen muotoilija (AMK), joten työssäni yhdistyvät upeasti kaksi intohimon kohdettani: kestävyysjuoksu, sekä tuotesuunnittelu. Pari vuotta sitten, ennen nykyistä työpaikkaani olin aikeissa vaihtaa alani fysioterapiaan. Paikka Turun AMK:hon oli enää vastaanottoa vaille minun, mutta työllistyinkin viimeisellä mahdollisella hetkellä oman alani töihin.

Fysioterapia kiinnostaa myös, ja erityisesti ortopedian opiskelu olisi kova lisä työhöni. Tosin tiedänhän jalkojen rakenteesta, sekä kuormitusfysiologiasta jo ennestään jonkin verran, ainakin keskimääräistä enemmän. Oma vammahistoria on myös pakottanut minut etsimään tietoa, sekä ymmärtämään, miten kroppa toimii.

Olenkin luonut eräänlaisen muistilistan ominaisuuksista, jotka on otettava huomioon juoksukengän suunnittelussa, tai mikseipä vaikka ostotilanteessa urheilukaupan kenkähyllyllä. Ainakin alla listaamiani juttuja tulee mietittyä käyttötilanteeseen sopivaa juoksukenkää valittaessa. Varoituksen sananen: en ole ortopedi, saati fysioterapeutti. Seuraavat asiat ovatkin oman ajatustyöni sekä itseopiskelun tulosta. Lomalla on aikaa kirjoittaa, joten tästä tulikin aika kattava sepustus.

Mitä ottaa huomioon juoksukengän valinnassa?

Ihmisen jalkaterä koostuu 26 luusta. Jalkaholvi on evolutiivinen mestariteos, joka toimii kuormituksessa jousen tavoin. Kun jalkaterään kohdistuu painetta (tässä tapauksessa juoksijan kehonpaino), jalkaterän luut painautuvat lujasti toisiaan vasten muodostaen jäykän, jousimaisen rakenteen, joka pystyy varastoimaan energiaa erityisesti juoksuaskeleen aikana.

Jalkaterä muodostaa yhdessä luiden, lihaksiston sekä jänteiden kanssa kolme kaarta. Niihin kuuluvat mediaalinen, lateraalinen ja poikittainen holvikaari. Tarsaaliluut muodostavat nämä kaaret yhdessä metatarsaalien kanssa. Yhdenkin kaaren madaltuessa kuormitus jakaantuu epätasaisesti. Korkea ja rintava jalka ei kuitenkaan ole ideaali, saati vastustuskykyinen rasitusvammoja vastaan: korkean jalkaholvin omaavalla henkilöllä on vähemmän pinta-alaa ottamassa askeleen kuormitusta vastaan, joka edelleen voi johtaa metatarsalgiaan eli päkiän alueen kipuun, tai kantakalvon tulehdukseen eli plantaarifaskittiin. Sitä vastoin matala holvikaaren omaava, sisäkiertoon taipuvainen jalka saattaa altistaa rasitusmurtumille.

Olennaista jalkaterän rakenteen toiminnalle on siis “oikeanlainen” biomekaniikka. Jalkaterän virheasennoista yleisin on liiallinen pronaatio. Termistä ylipronaatio onkin tullut suurten kenkävalmistajien lyömäase (Asics on jo 2000-luvun alusta lähtien ollut pronaatiotuettujen kenkien pioneeri Suomessa), jonka turvin saadaan myytyä juoksemista satunnaisesti harrastavalle kuntoilijallekin kaupan kalleimmat kengät. Totuus on kuitenkin se, että joka ikisen ihmisen jalkaterä pronatoi jossain määrin.

Ilman pronaatiojoustoa kuormittuisivat liikeketjun ylemmät osaset (polvi, lonkka, lantio, selkä jne.) kohtuuttomasti. Pronaatiota ei suinkaan tulisi kitkeä kokonaan pois, sillä se on luonnollinen osa kehon omia iskunvaimennusmekanismeja. Ongelmia syntyykin silloin, kun pronaatiojoustoa kontrolloivat lihakset ja jänteet (tärkeimpinä peroneus longus ja brevis, sekä tibialis anterior ja posterior) eivät pysty palauttamaan jalkaterää takaisin neutraaliin asentoon. Ja kun jalkaterää tuetaan liikaa ulkoisesti erilaisten jäykkien ja joustamattomien tukielementtien muodossa, saattaa jalkaterän hallinta heiketä entisestään - noidankehä on valmis.

Juoksukenkävalmistajien keskuudessa onkin havaittu virkistävä uusi suunta, missä voimakkaimmin tuetut mallit (”motion control shoes”) ovat hiljakseen katoamassa markkinoilta. Uudemmat ja miedommin tuetut mallit antavat jalkaterälle vapaamman liikkuvuuden tarjoamalla silti sopivan määrän tukea eri jalkatyypeille. Kenkäteollisuudessa ollaan saavuttamassa tietyllä tapaa kultainen keskitie, missä tukielementtejä ei välttämättä edes huomaa. Sama kenkä sopii sekä “neutraaliin” että voimakkaammin pronatoivaan jalkaan (esim HOKA ONE ONE Clifton tai Mizunon Wave Rider -sarja).

Ylempänä kaksi eri kenkää samaan käyttötarkoitukseen, ja kaksi erilaista lähestymistapaa: Saucony Omni käyttää vanhanaikaista kiilaa estämään nilkan sisäkiertoa, HOKA ONE ONE Arahi sitä vastoin hakee tukea leveän lestin ja kuppimaisen istuvuuden kautta. Näistä kengistä jälkimmäinen sopii laajemmalle käyttäjäkunnalle.

Tärkeä tukielementti kengässä on myös kiertojäykkyys, sillä madaltuneen holvikaaren omaava jalka on usein “löysä” ja helposti kuormituksessa väsyvä. Maastojuoksukengissä vastaavia tukielementtejä nähdään harvoin. Useimmiten ne ovat integroitu suoraan päälliseen, mutta väli- ja ulkopohja ovat teknisen alustan vuoksi melkoisen riisuttuja ja tuntumaltaan karuja. Tuntuma alustaan on epätasaisessa maastossa äärimmäisen tärkeää, jotta jalkaterä pystyy joustamaan ja mukautumaan tilanteen vaatimalla tavalla. Jatkuvan mukautumistarpeen vuoksi pronaation kontrollointi ei siis ole tarpeen, ja se saattaa olla jopa nilkan pyörähdykselle altistava tekijä.

Välipohjan paksuus vaikuttaa myös kengän luonteeseen. Maantiejuoksukengät ovat omiaan tasaisilla, verraten suorilla alustoila. Myöskin kannan ja päkiän välisellä korkeuserolla eli dropilla on iso merkitys. Onkin tavallista, että maastojuoksukengissä liikutaan 0-5 mm tuntumassa. Paitsi että kenkä on tällöin tukevampi läheisemmän maakontaktin ansiosta, pystyy juoksija hyödyntämään pohjelihaksiaan sekä akillesjännettä tehokkaammin voimantuotossa.

Kannan ja päkiän välinen korkeusero määrittelee, miten iskuvoimat jakautuvat jalkaterään juoksuaskeleen aikana. Tavallisesti korkea, esim. 12 mm droppi aikaansaa maakontaktin kallistumaan kantapäävoittoiseksi. Matala, 4 mm ja sen alle menevä dropi puolestaan antaa taipumusta päkiäkontaktille. Saucony Human Performance & Innovation Lab’in mukaan optimaalinen droppi kuormituksen jakautumista ajatellen on 8 mm. Se sopii monenlaisille askeltyypeille juoksijasta riippuen, eikä ohjaa liikaa.

Kiertojäykkyydellä tarkoitetaan, miten paljon kenkä antaa periksi sekä pitkittäis- että poikittaissuunnassa. Voimakkaasti pronatoiva, rakenteellisesti “heikompi” jalka hyötyy jäykähköstä pohjasta. Kiertojäykkyys ei ole vaarallinen asia, sen sijaan se auttaa enrgiahävikin minimoinnissa nillkanivelen pyörähtäessä askelsyklin lävitse aina varvastyöntöön saakka. Luonnollisuus on myös eräs juoksukenkämarkkinoiden trendeistä, jonka huippu saavutettiin vuonna 2010 Christopher McDougallin Born to Run -kirjan julkaisun siivittämänä. Puhutaan askeleen luonnollisuudesta ja siitä, ettei biomekaniikkaan tulisi puuttua jäykistämällä jalkineen välipohjaa. Samaan hengenvetoon voidaankin kysyä, kuinka luonnollista ihmisen jalalle on juosta kovilla tasaisilla alustoilla, kuten asfaltilla?

Sananen juoksutekniikasta

Juoksutekniikka on yksi eniten keskustelua herättävistä aiheista, ja huomionarvoinen seikka juoksukenkää valitessa. Tekniikoissa on variaatioita yhtä paljon kuin on juoksijoitakin, mutta tiettyjä lainalaisuuksia on havaittavissa, jotka olisi hyvä ottaa huomioon. Yksinkertaistettuna kantapävoittoisessa maakontaktissa askel tulee tavallisesti liikaa eteen polvi ekstensiossa, joka synnyttää jarruttavia voimia sekä rasittaa nilkkaniveltä, sekä polvea ja lonkkaa. Päkiävoittoinen askellus puolestaan kuormittaa pohjetta sekä akillesjännettä, ja ylösalaista liikettä saattaa syntyä tarpeettoman paljon (energiahävikki). Biomekaanisesti taloudellisin lienee jalkaterän keskiosalla tapahtuva maakontakti. Tällöin pääsee syntymään myös maksimaalinen pronaatiojousto, sekä painopiste on tavallisesti suoraan lantion alapuolella. Iskunvaimenus tapahtuu myös polvikulman kautta.

Yhteistä kaikille on kuitenkin se, miten päkiäponnistus tapahtuu: isovarpaan tyvinivelen eli ensimmäisen metatarsaalin kautta. Isovarpaan painautuessa alustaan aktivoituvat peroneus longus ja brevis, sekä soleus, pitkittäinen akilesjänteen sivulla kulkeva pohjelihas. Ensimmäisen metatarsaalin läpi kulkeva kuorma vastaa (vauhdista riippuen) 40-60 prosenttia kehonpainosta. Isovarpaan koukistuessa kiristyy kantakalvokin, joka samalla vakauttaa pitkittäistä jalkaholvia askelluksessa. Isovarpaan oikea toiminta ja hallinta ovatkin tärkeitä jo aiemmin mainitun jalkaterän jousimaisen rakenteen kannalta.

Muut varpaat eivät suinkaan ole toimettomia - iskuvoimien ollessa suurimmillaan ne levittyvät ja tarraavat alustaan. Olettaen toki, että niillä on tilaa liikkua kengän sisällä. Kenkävalmistajista Altra on tunnettu tarkasti anatomiaa mukailevasta lestistään. Myöskin Topo Athletic hyödyntää leveää varvastilaa kaikissa jalkineissaan. Yhteistä valmistajille on myös nolladroppi, joka paitsi suo tarkan tuntuman alustaan, kannustaa se myös parempaan juoksutekniikkaan.

Hiilikuitua vai ei?

Juoksukenkien maailmassa kuumin puheenaihe tällä hetkellä on hiilikuitu. Innovaationa välipohjan sisään upotettu hiilikuitulevy on jo vanha, sillä jopa kotimaisen Karhun juoksukengissä vastaavia ratkaisuja nähtiin jo vuonna 2005. Vuonna 2007 Haile Gebresalassie puolestaan juoksi silloisen maratonin ME:n Adidas ProPlate -nimisellä prototyyppikengällä, jonka sisältä moinen levy löytyi myös. Hiilikuidun käyttö osana pohjakomponentteja otettiin vakavasti kuitenkin vasta vuonna 2017, kun urheilujätti Niken masinoimassa Breaking2-ennätyshankkeessa Eliud Kipchoge juoksi veret seisauttavan maratonajan 2:00:25 Monzan moottoriradalla. Kaksi vuotta myöhemmin mies juoksi itsensä historiankirjoihin ensimmäisenä kahden tunnin haamurajan alittajana 12.10.2019.

 

Breaking2-projektissa Kipcohella oli jalassaan Nike Vaporfly Elite -kengät - yli kahden vuoden ja neljän miljoonan dollarin kehitystyön tulos. Kelataan aikaa kolme vuotta eteenpäin, ja käytännössä jokainen suuri juoksukenkävalmistaja on joko tuonut, tai on tuomassa markkinoille omaa versiotaan hiilikuituraaserista. Nike Vaporfly NEXT%:in "nimissä" on tällä hetkellä maratonin maailmanennätys 2:01:38, ja kyseinen jalkine oli kuuminta kamaa myöskin Tokion olympiamaratonilla. Tekniikka siis eittämättä toimii, mutta mikä tässä kaikessa on taustalla?

Hiilikuitulevy yksinään välipohjan sisässä ei saa aikaan ihmeitä. Levy itsessään ei siis ole autuaaksitekevä ratkaisu, ja tätä eivät kaikki juoksukenkävalmistajat ole tajunneet vieläkään. Ei ole järkevää lyödä hiilikuitulätkää yli 300 g painoiseen kenkään, jonka välipohja on lämpötilan muutoksille herkästi reagoivaa sekä kulutuskestävyydeltään huonoa EVA-vaahtomuovia. Olennaista onkin se, miten levy käyttäytyy yhdessä muiden pohjakomponenttien kanssa. Ratkaisevaa on levyn sijoittelu, välipohjan materiaaliratkaisut jne. Maallikot ja ”hiilikuitudenialistit” uskottelevat (virheellisesti) levyn toimivan jousen tavoin, varaten ja vapauttaen energiaa juoksuaskeleen aikana. Näinhän myös jo aiemmin mainittu jalkapohjan jännekalvo toimii. Varpaiden koukistuessa kalvo kiristyy, ja varvastyöntövaiheessa se vapauttaa siihen varastoituneen energian.

Modernin superkengän tärkein komponentti on kuitenkin itse välipohjan vaahtomuovi. Ihanteellinen maratonin kisakenkä oli muinoin alle 200 g painava, kaikesta ylimääräisestä riisuttu läpyskä. Painoa pyrittiin karsimaan mukavuuden kustannuksella. 42,2 km on kuitenkin pitkä matka, ja lihaskestävyyden rajat tulevat vastaan huipuillakin. Niken sponsoroimilla urheilijoilla olikin käytössään jo vuoden 2016 Rion olympiamaratonilla Vaporfly-kengän prototyypit – oltiin oivallettu, että suorituskyvyn rajat eivät tulisi niin nopeasti vastaan, jos kisakenkään saataisiin lisättyä vaimennusta painon lisääntymättä. Tietyllä tapaa tämä ajatusmalli oli suora vastine HOKA ONE ONE:n filosofiasta: keveys ja vaimennus yhdessä. Voidaankin sanoa, että HOKA on ollut avainasemassa nykyisen megatrendin läpilyönnille, ollen maksimalistikenkien pioneeri. Tästä johtuen pidän kyseisen merkin kenkiä suuressa arvossa, vaikkakin henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että HOKA on jäämässä kilpailijoistaan jälkeen. Merkki luottaa liikaa omaan reseptiinsä ja EVA-vaahtomuoviin, sillä välin kun superkriittiset välipohjamateriaalit ovat yleistymässä.

Jos olet jaksanut lukea näinkin pitkälle, niin vielä sananen hiilikuidusta: levy on siis ensisijaisesti vakauttava komponentti, sillä ilman sitä olisi valtaisan paksulla välipohjalla varustettu Vaporfly todella epävakaa kenkä. Levy myöskin virittää kengän kiertojäykkyyden huippuunsa, joten sitä kautta eteenpäin vievä voima ja rullaavuus tuovat kiistattoman hyödyn väsymyksen sietokyvyssä pitkän suorituksen aikana.

Juoksukenkävalmistajien välillä onkin parhaillaan meneillään eräänlainen varustekilpa. Tämä on luonnollisesti synnyttänyt runsaasti keskustelua, ja puhutaan jopa välinedopingista. Lopulta Kansainvälinen Urheiluliitto (World Athletics eli tuttavallisemmin WA, vuoteen 2019 asti IAAF) puuttui peliin asettamalla tiukat säädökset arvokisoissa käytettäviä jalkineita kohtaan. Välipohjan paksuus ei saa ylittää 40 millimetriä, ja hiilikuitulevyjä saa olla korkeintaan yksi. Adidas kiersi tämän säännöksen nerokkaasti lisäämällä huippumalleihinsa levyn lisäksi 5 kpl metatarsaaleja imitoivia putkiloita.

Vuosi 2021 onkin äärimmäisen hienoa aikaa olla sekä juoksija, että kenkäsuunnittelija. Hiilikuitukengät ovat lyöneet läpi, ja tulleet jäädäkseen. Mielenkiintoista nähdä, jatkuuko nykysuuntaus sellaisenaan, vai lähdetäänkö jossain vaiheessa tavoittelemaan askeettisempia jalkineita. Itsekin Vaporfly NEXT%:it omistavana uskallan sanoa lähes varmasti, että paluuta entiseen ei enää tule tapahtumaan. Kehitys kehittyy!