Enpä olisi vielä kolmisen kuukautta sitten uskonut, että tällaista kirjoitusta vielä näppäimistön äärellä naputtelen. Tuolloin syyskuun aikana olin lyönyt suurpiirteiset raamit lukkoon tulevalle kahdelle vuodelle, ja maratontavoite kiilui kirkkaana silmissäni. Minulla oli kaikki resurssit käytettävissäni; äkillisesti lisääntynyt vapaa-aika, puitteet laadukkaaseen, ympärivuotiseen juoksuharjoitteluun, valmentajan tuki sekä tietysti oma tietämys lajiin liittyen. Jotain kuitenkin oli pielessä.
Kuukauden verran siinä ehdin harjoitella Simon ohjeilla, kunnes oikean puolen lantion lihaksistoon iski jokin kestokramppi, joka esti juoksuharjoittelun. Vaivan syntymekanismi on edelleen täysi mysteeri, sillä lonkankoukistaja vaivaa minua edelleen. Alkuun olin motivoitunut kuntouttamaan jalkaa, oltiinhan tässä tilanteessa oltu niin monet kerrat aiemminkin. Marraskuun alussa kuitenkin jotain muuttui ajatusmallissani. Jotenkin kaikkea sitä kokonaisuutta alkoi miettimään aivan uudessa valossa, enkä yllätyksekseni edes odottanut kovin suurella innolla treeneihin paluuta. Tästä edelleen kuukausi eteenpäin 16.12.2022 kirjoitin valmentajalleni sähköpostin, joka oli pitkän ja vaikean ajatustyön tulos. Olin päättänyt lopettaa juoksemisen.
Mitään yksittäistä isoa syytä en päätökseni taustalle osaa nimittää. Juoksujen ollessa jälleen tauolla oli itsetutkiskelulle kuitenkin aikaa. Syväluotasin keskeisiä ajureita maratonprojektini taustalla, ja huomasin lähes kaikkien niiden olevan ulkoisia, eikä lähtöisin minusta itsestäni. Idea ylipäätään lähteä tämmöiseen monumentaaliseen projektiin tuli eräältä hyvältä ystävältäni. Siinä ei ole mitään väärää, ja siinä hetkessä päätös oli helppo ja luonteva tehdä. Ehkä sitä on kuitenkin identifioitunut liikaa juoksijaksi, olihan se ensimmäisiä isoja juttuja elämässäni, missä koin olevani hyvä. Raaka työ ulosmittasi verraten hyviä tuloksia.
Huippuvuosina 2016-2018 juokseminen tapasi myös olla ensisijainen ”urani”, sillä hain paikkaani elämässä ja opiskeluiden ohella oli aikaa käytössä lähes rajattomasti. Nyt olen kuitenkin luomassa uraa unelma-ammatissani, ja välivuodet juoksusta ovat osoittaneet, että elämässä on pikkuisen muitakin tärkeämpiä asioita kuin hapenottokyvyn maksimointi. Tiedän myöskin, millaista rääkkiä huippukuntoon pääseminen edellyttäisi. Se vaatisi jälleen kaiken elämän sovittamista juoksemisen ympärille, viikonloppumenoista olisi luovuttava harjoitusvaikutusten maksimoimiseksi jne. Tosiasia on myös se, että täytän muutaman kuukauden kuluttua 30. Halusin sitä tai en, suorituskykyni laskee vääjäämättä, eikä palautuminenkaan ole niin nopeaa. Eikä se juoksijan arki totta puhuakseni ole niin hienoa, saati ideaalia oman onnellisuuteni kannalta. Ehkä aika on kullannut muistot, ja nyt jos koskaan olisi aika elääkin vähäsen.
Niinpä päädyimme Wannaksen kanssa yhteistuumin purkamaan valmennussuhteen. Hän otti asian hyvin vastaan, ja oli ymmärtäväinen asian suhteen. Motivaation puuttuessa hukkaisin sekä omaani, että hänen aikaansa. Palo juoksemiseen on sammunut, eikä se välttämättä palaudu enää koskaan ennalleen samanlaisena, kun se oli aikana ennen takareisileikkauksia. Ja se on täysin okei.
Haluan suunnata fokusta elämän muille osa-alueille, sosiaalisiin suhteisiin, elämyksiin, mutta ennen kaikkea haluan olla avoin uusille kokemuksille ja tehdä asioita. Elää elämääni spontaanimmin, sillä rehellisesti sanottuna koen ison osan varhaisaikuisuudestani valuneen ”hukkaan” juoksuputkessa elämisen johdosta. Toki minulla on kivoja muistoja ja hienoja kokemuksia itsensä ylittämisestä, mutta mitä se loppupeleissä on minulle antanut? Lujan peruskunnon sekä kovan itsekurin, mutta kaikki muu onkin sitten vain numeroita tilastoissa. Sitä vastoin juoksun välivuosina 2019-2022 elin siihenastisen elämäni kenties onnellisimmat hetket, ja noista ajoista viisastuneena haluan kokea samoja juttuja uudelleen. Kaiken kokemani valossa en vain enää ole se sama ihminen, kuka eli ja hengitti juoksemista ennen saagaa hamstring-syndroomien parissa. Haluan elämältäni enemmän.
Tämä teksti on luettavissa kuukauden verran blogissani, jonka jälkeen otan sivuston alas. 20.01.2023 lakkaa siis tämän blogin olemassaolo. Mitään nettiin laitettuahan ei saa sieltä lopullisesti pois, mutta olen mentaliteetiltani sellainen, että jos johonkin lähden, panostan siihen 100%:sesti. En siis katso järkeväksi pitää yllä juoksemiseen keskittyvää blogia, jos en lajin parissa enää toimikaan. Ei pidä ymmärtää väärin – juoksemista varmaankin tulen jatkamaan, mutta puhtaasti fiilispohjalta, treenaten siten, miten parhaaksi näen. Juoksuskenessä tulen olemaan mukana asiantuntijatehtävissä nykyisessä työssäni, joten siltä osin on pidettävä silmät auki. Lajinomaisen suorituskyvyn lisääminen ei kuitenkaan enää jatkossa ole elämäni prioriteetti numero yksi, vaan juokseminen kulkee taka-alalla muiden juttujen ottaessa isompaa roolia. Tämän kirjoitettuani tunnen olevani aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa sitten elo-syyskuun vaihteen – ja se jos mikä kertoo valintani olleen oikea.
Kommentit
Lähetä kommentti