Ha den bra första maj, ja sitä rataa. Kirjoitussyklini on näköjään taantunut puolivuosittaiselle tasolle aiemman kerran kuussa tapahtuvan kynäilyn sijasta. Mutta blogi elää ja voi hyvin, uskokaa pois! Jatkossa lupaan kunnostautua tämän(kin) asian saralla. Männäkuukaudet ovat vain yksinkertaisesti olleet niin kertakaikkisen tapahtumarikkaita yksityiselämän saralla (suurimmilta osin tahattomasti), että olen tekosyy toisensa jälkeen lykännyt blogin ylläpitoa. Mutta ei siitä sen enempää.
Kerrataanpa näin alkuun lyhyesti vuoden 2021 tapahtumia. Vuoden ensimmäinen puolisko meni tosiaan vasemman takareiden leikkauksesta toipuessa, ja kesän korvilla pääsin jo kovan juoksuharjoittelun makuun. Tuntuma kovaan juoksuun alkoi löytyä, ja jalat kestivät määrää hyvin. Elokuun kesälomaviikolla kellotin 122 km viikkosaldon, mikä oli määrällisesti suurin sitten kevään 2018. Viikkokilometrit alkoivat järjestään pyöriä satasen tuntumassa. Maantiekymppikin liikahti heinäkuun helteissä jo 36:03. Mutta syyskuisen maratonviestin tuliaisina alkoivat kuitenkin oikean takareiden ongelmat, jotka varsin nopeasti äityivät niinkin pahoiksi, että loppuvuoden juoksut olikin juostu. Loppu on historiaa, minkä voi lukea aiemmista kirjoituksista.
Konsultoin aiheen tiimoilta takareisiguru Lasse Lempaista. Hänen ohjeidensa mukaan sovin kuntouttavani jalkaa helmikuun 2022 ensimmäiselle viikolle asti. Tasapaino kehittävän ja rasittavan välillä oli kuitenkin äärimmäisen vaikea löytää, mikä on tälle vaivalle tyypillistä. Lisäksi vuodenvaihteessa pahentuneen pandemiatilanteen ansiosta kuntosalit menivät yli kuukauden mittaiseen sulkuun, mikä katkaisi mahdollisuuden korvaavaan harjoitteluun, sekä tehokkaaseen kuntoutukseen. Moni takareittä vahvistava liike vaatii näet vähintäänkin levytangon. Olikin tyydyttävä kehonpainolla tehtäviin isometrisiin pitoihin, sekä eksentrisiin liikkeisiin. Kuntopiiriä yläkropalle tuli tehtyä myös. Aerobisen treenin puutteen ansiosta oli järjenlähtö kuitenkin lähellä, joten ratkaisuja oli tehtävä. Päätinpä siis aloittaa varovaisen hölkkäilyn ulkona.
Odotuksien mukaisesti oli juoksu alkuun todella vaikeaa, eikä se viikkojen edetessä ainakaan helpottanut. Taukoa lajista oli ollut nyt 3,5 kuukautta. Toki tuntuma alkoi löytyä, ja kroppa sopeutui nopeasti rasitukseen. Jäytävä kipu istuinkyhmyssä ei kuitenkaan ottanut laantuakseen. Kaikki fokus oli pidettävä ryhdikkäässä asennossa, ettei lantiosaranaan tulisi pienintäkään fleksiota. Askelta ei voinut myöskään ”avata” ilman, että kiristävä kivun tunne säteili syvältä perskankusta takareittä pitkin kohti polvitaivetta. Kaikesta juoksutauosta ja kuntoutuksesta huolimatta olikin selvää, että jalka oli mennyt pahempaan suuntaan. Sanotaan, että lepo on jänteille myrkkyä, koska ne menettävät energiaa varastoivia ja vapauttavia ominaisuuksiaan. Ja koska keinot konservatiivisen hoidon suhteen alkoivat olla käytetty, päätinkin varata ajan uusiin magneettikuviin jo tammikuun puolelle, helmikuuhun odottamisen sijasta. Pari viikkoa sinne tänne olivat tässä vaiheessa merkityksettömiä.
17.01.2022 kohtalon kellot soivat. Magneettikuvissa oli selkeä hamstring-syndrooman löydös. Diagnoosi on aika karua luettavaa, varsinkin kun muistelee, miten vasta elokuussa kirmailin päälle sadan kilsan viikkoja.
Tästä blogista piti alkujaan tulla harjoituspäiväkirja, sekä oma henkilökohtainen tsemppari. Nyt tosin näyttänee siltä, että tästä tulee seuraavat puoli vuotta hamstring-leikkauksesta toipuvan sairaskertomus.
Jalka leikattiinkin maaliskuun puolessa välissä Turussa. Tällä kertaa spinaalipuudutus toimi, ja olin hereillä koko operaation ajan. Reilun tunnin kestävä leikkaus sujui odotusten mukaisesti, ja Lempaisen sanoin olin helppo tapaus siinä mielessä, että jänteen vauriot vastasivat täysin magneettikuvien löydöksiä. Ei mitään ikäviä yllätyksiä, kuten saatiin todeta aiemman jalan leikkauksessa. Operaation alku itsessään viivästyi melkein pari tuntia, ja heräämössä köllöttelyn myötä päivälle kertyi mittaa. Olinkin kotona Lahdessa vasta yli iltayhdeksän. Isäni oli lupautunut lähteä kyyditsemään minua, ja matka takaisin sujui varsin hyvin minun torkahdellessa kaadetulla etupenkillä.
Sitten olivatkin jälleen edessä haasteellisimmat ensimmäiset pari viikkoa. Noina aikoina riskit pilata kaikki ovat ehdottomasti suurimmat – yksikin äkillinen kurkotus tai liiallinen venytys, ja kaikki olisi turhaa. Kyynärsauvoja käytin kylläkin vain yhden päivän ajan, ja pyrin ontumattomaan kävelyyn jo järjestyksessä toisesta päivästä alkaen. Mitään ylimääräisiä kolotuksia, saati särkyjä ei esiintynyt, ja ompeleet poistettiin 12 vuorokauden kuluttua leikkauksesta. Se olikin varsin ikävä kokemus, sillä sen verran tiukasti lihassa olivat ne kiinni. Sattuipa pieni repeämäkin syntymään, ja haava alkoi hieman erittää. Tulehtumisriskiä ei silti ollut, ja haava alkoi parantua mallikkaasti. Haavakipua on silti edelleen, mikä johtunee kireällä olleista ompeleista. Arpi kiristää selvästi enemmän, mitä vasen aikoinaan. Onneksi arpikudostakin on mahdollista hieronnalla hajottaa, kunhan jalka rupeaa kestämään käsittelyä.
 |
| Haava ennen ja jälkeen ompeleiden poiston |
Nyt leikkauksesta on ehtinyt kulua kuusi viikkoa. Töihin palasin puolitoista viikkoa sitten, ja lyhytaikainen istuminen sujuu jo hyvin. Kävelykin on lähellä normaalia, vähän päivästä riippuen. Esim. huono nukkuma-asento saattaa jäykistää jalan. Ensimmäiset juoksukokeilut ajoittunevat kesäkuun puolenvälin tienoille, ja vasta tällä viikolla minulla on lupa lisätä kuormaa kuntouttaviin liikkeisiin, sekä aloittaa varovaiset crosstrainer-treenit. Mutta mikä onkaan blogini kohtalo, saati ”urani” jatko kestävyysjuoksun parissa ylipäätään?
Kaksi isoa leikkausta puolentoista vuoden sisään nimittäin muuttavat ajatusmaailmaa. Siinä on mielestäni kaksi leikkausta liikaa yhden harrastuksen tähden. Takareisiäni koristavat nyt mojovat arvet muistutuksena siitä, mitä käy, kun hyväntahtoinen harrastus muuttuu asteittain ehkä jopa pakkomielteiseksi suorittamiseksi. Näin kärjistetysti ilmaistuna. Selvää on myöskin se, että kunto tulee laskemaan pohjalukemiin toipumisen aikana. Tällä kertaa minulla ei ole riittänyt virtaa vispata SkiErgolla päivittäisiä tunnin settejä yläkroppaa apuna käyttäen, joten hapenoton kapasiteetti on varmaankin kesällä murto-osa vuoden takaisesta. Peruskuntohan minulla on onneksi äärimmäisen luja, ja se myös säilyy pitkään. Ja kaipa ne vanhat pohjat nostavat päätään, kunhan jälleen juoksukokeilut alkavat.
Siltikin olen melko epävarma, minkälaisella intensiteetillä haluan juoksun pariin jatkossa heittäytyä. Leikkauspäivänä heräämössä pötkötellessäni olin tehnyt ”virallisen” lopettamispäätöksen jo mielessäni. Toipumisen ja kevään edetessä olen kuitenkin saanut huomata, että pinnan alla kytee silti jotain. Sitä on vaikea selittää. Juoksu on kuningaslaji siinä mielessä, että siitä saatavia endorfiiniryöppyjä ei korvaa mikään – varsinkin kilpailutilanteiden tuomaa jännitystä huomaan jo nyt ikävöiväni. Mutta koska toipumiseni menee pitkälle kesän yli syksyyn, kilpailemisesta ei tämän vuoden puolella kannata haaveilla.
Aika näyttää, mutta tällä haavaa (heh) on suunnitelmani jatkaa suurimmalta osin fiilispohjalta. On väärin sanoa, ettenkö haluaisi heittäytyä tavoitteellisen juoksun kovaan maailmaan, sillä kaikkeahan tekemistä värittää jokin tavoite. Olkoon se hyvän olon tavoittelua, kunnon kohottamista, mikä ikinä onkaan jokaisen henkilökohtainen päämäärä. Juoksemista aion takuulla jatkaa läpi elämäni, sekä ottaa mukaan muiden lajien sekakäyttöä. Olen jo nykyisen toipumisen aikana lisännyt kuntosaliharjoittelun määrää huomattavasti, ja todella koukuttavaa touhuahan tuokin on. Elän ja hengitän juoksukulttuuria silti edelleen - se on välttämätöntä työnikin puolesta. Joten nähtäväksi jää, alkaako kilpailuvietti nostamaan päätään, sekä itsensä laittaminen lujille viehättämään, kunhan jalka alkaa kestämään.
Loppuun vielä kuva vuoden 2018 Forssan Suvi-illan puolimaratonilta, jossa kirmasin Ansion Henrin kannoilla ainakin ekat 800 metriä. Eihän siinä, hieno kisa ja oma sijoituskin miesten yleisen sarjan kolmas (1:17:52). Ennätys silti edelleen vuoden 2017 huhtikuussa juostu 1:16:34. Löisinkö uudet lukemat tauluun vielä joku kaunis päivä?
Kommentit
Lähetä kommentti