Akkujen latailua ja maratonviestiä

Johan sitä yli kolme viikkoa on ehtinyt kulua viimeisimmästä kirjoituksesta. Harjoittelussa on ollut pientä hiljaiseloa, tai sanotaanko, etten ole täyspainoisesti juoksuun pystynyt panostamaan. En ole loukkaantunut, mutta aiempi vammahistoria pakotti minut varovaisuuteen.

Viikko 32 oli siis viimeinen kesälomaviikkoni, jonka jäljiltä viikkosaldo näytti komeat 122 km juoksuharjoittelua. Se oli hyvinkin komea määrä, jonka kerrytin verraten helposti. Virtaa juoksemiseen riitti, ja ehdin palautua harjoitusten välissä. Töihin paluun myötä astui kuvioihin mukaan stressi, ja täten kokonaiskuormitus kasvoi. Pidin viikon 33 kevyenä, vähentäen tehoharjoittelun osuutta, sekä pitäen määränkin alhaisena. Ei oikeastaan mitään mainittavan arvoista tullut tehtyä, poikkeuksena tiistain 15 km matolla 0,5 kulmaan 4:21 min/km tahdilla. Töissä olivat hommat kasaantuneet, ja muutamana päivänä tuli paiskottua ylitöitäkin. Tämän seurauksena yöunetkin kärsivät, ja viikolla en edes seitsemää tuntia saanut nukuttua yhtenäkään yönä. Yritin paikata tilannetta nukkumalla lyhyitä 20 min päiväunia, mutta ne tuntuivat vain sekoittavan elimistöä, ja lenkille lähtiessä oli tuntuma todella löysä. Perjantaiyön sain onneksi nukuttua yli kahdeksan tunnin unet. Iltapäivälle oli luvattu kovaa sadetta ja ukkosta, joten olin jo viikolla suunnitellut tekeväni viikon pääharjoituksen lauantaina aamulla. Ruuvia oli vara kiristää, sillä tehoharjoitukset olivat viikosta puuttuneet.

Juoksinpa siis rapsakat 10 x 1000 m vetoja 90 sek hölkkäpalautuksilla. Vedot menivät kiihtyvästi 3:30 – 3:25 min/km. Kahdeksannen toiston kohdalla koin pienen välikuoleman, ja kaksi viimeistä vetoa olivatkin melkoista kyntämistä. Yllätyin silti jaksamisestani, ja treeni loi minuun uskoa tulevaan. Olinpa näet lupautunut 5.9 juostavaan maratonviestiin Tampereelle. Joukkueeseen kuuluivat muun muassa hyvä kaverini Konsta Vilkman, kenen idea koko viestijuoksu oli. Halusin siis olla parhaimmillani tuona syyskuisena sunnuntaina, varsinkin kun kyseessä oli ryhmäefortti, eikä yksilösuoritus.

Jalat eivät pahemmin kipeytyneet ratatreenistä. Sunnuntaina kävimme paremman puoliskon kanssa ulkona syömässä, ja jälkiruokineen tuli murkinoitua oikein antaumuksella. Illalla lähdin vielä salille ajatuksena juosta palauttava hölkkä matolla, ja tehdä päälle kunnon lihashuolto. Aamupäivän runsaasta ateriasta johtuen olikin energiaa yli äyräiden, ja ikään kuin varkain juoksin yhtä soittoa 25 km, kellottaen 100 km treeniviikon. Mainittavaa tuosta treenistä oli runsas hikoilu, ja painostavan kuuma sisäilma. Veikkaanpa, että pienimuotoinen nestehukka ja vajavainen lihashuolto saivat oikean jalan etureiden jumiin pienen lihaskrampin muodossa.

Maanantaina aamulla olikin jalka melkoisen tukossa. Mitään hälyttävää tuskin, mutta aiemmista koettelemuksista oppineena päätin ottaa iisisti. Siirryinkin korvaavan harjoittelun pariin, jotta etureiden jumi sulaisi. Hierojallekin yritin varata aikaa, mutta sain sen vasta tiistaille 31. elokuuta, eli alle viikko maratonviestistä. Toki yritin parhaani hieroa pehmytkudoksia oma-aloitteisesti putkirullan ja lihasvasaran avulla, mutta tuloksetta - asiansa osaavaa urheiluhierojaa ei näet korvaa mikään. Jatkoin korvaavien treenien parissa aina tuohon sovittuun hierojakäyntiin asti. Itse hierojan vastaanotolla jalat saivat kyytiä, ja jumi laukesi. Lonkankoukistaja varsinkin oli kuin viulunkieli. Olin tyytyväinen siitä, että vaiva oli selätetty, mutta samalla puutteellinen valmistautuminen kisaan harmitti. Kisaa edeltävät päivät yritin lähinnä hakea takaisin menetettyä juoksutuntumaa (se todella ehtii kadota kahden viikon juoksemattomuuden aikana), mutta aika vaikeaa oli jo 5 min/km lönköttelyssä. Kisaa edeltävänä lauantaina matkustimme Konstan kanssa Tampereelle, ja yövyimme hotellissa. Startti olisi jo klo 11, joten ehtisimme näin valmistautua koitokseen paremmin. Psyykataksemme itseämmä katsoimme vielä ennen yöpuulle laittoa elokuvan Eliud Kipchoge - The Last Milestone. Väkevä suositus!

Kilpailu itsessään sujui omalta osaltani juuri niin hyvin (lue: huonosti) kuin kuluneet viikot antoivat olettaa. Olin järjestyksessä toinen juoksija joukkueessamme, joten startin odottelu oli inhottavaa kyttäämistä. Kovin kauas ei uskaltanut lähteä verryttelemään, ettei Konstan maaliintulo ja minun lähettäminen matkaan menisi pieleen. Keli oli saatanan kylmä, ja vesistön lähellä kiertävä reitti todella tuulinen. Tuntuikin siltä, että lähdin matkaan kylmällä koneella. Hikeä ei oikeastaan pukannut missään vaiheessa, ja sykekin matala (keskisyke 170, maksimi 173). 

Konsta lähettää meikäläisen matkaan.

 

Juoksu oli ihmeellistä kaapimista, ja missään vaiheessa en saanut kunnolla tehoja irti. Siltikin suoritus tuntui uskomattoman pahalta, ja maaliin saavuin kirjaimellisesti veren maku suussa. Aikaa 10,55 km reitillä vietin 39 min 24 sek, eli keskivauhti oli 3:42 min/km luokkaa. Se oli päivän kunto kahden viikon lepäilyn jäljiltä. Lohkesipa voitto silti 26 min 31 sek erolla toisena tulleeseen joukkueeseen. Kaikkinensa joukkueita oli 25.

 

Semmoista kuuluu siis tämän hetken treenailuihin. Pieniä vastoinkäymisiä, mutta ilon pilkahduksiakin hienojen kokemusten myötä. Aika näyttää, mihin suuntaan alku- ja loppusyksyn harjoittelu kehittyy. Syyskuun pääfokus meni jo uusikis, sillä hartaasti odottamani Uusi Lahti Juoksu siirrettiin jälleen puolella vuodella eteenpäin 2022 kevääseen. Olikohan tämä jo kolmas perättäinen kerta? Hieman vaikea käsittää, sillä rajoitusten purku alkaa toden teolla lähiviikkoina koko Suomen tasolla. Aivan sama, koko tapahtuma on jo menettänyt hohtonsa minun silmissäni. Eikä reittikään ole mikään nopea, taidanpa siis jättää kostoksi koko kisan käymättä. Riippumatta siitä, pidetäänkö sitä keväällä 2022 tai ei.

Voittajien on helppo hymyillä. Kuvaaja: Andre Rodrigues
Kuvankäsittely: Antti Saarimaa